STOP!

Päivän sana -teksti, julkaistu Turun Sanomissa laskiaistiistaina 21.2.2012

Minä tuomitsen teistä itse kunkin sen mukaan, mitä hän on tehnyt. Näin sanoo Herra Jumala. Kääntykää, luopukaa synneistänne, ettei syyllisyys olisi uhkana yllänne!

Hes. 18:30

Kuinka monta STOP -merkkiä, tai kielletty ajosuunta -kylttiä tarvitaan, ennen kuin huomaan olevani tiellä, jonka päässä on varma tuho. Tee u-käännös heti kun vain voit, huutaa navigaattori. Ja minä en huomaa, en ymmärrä, että tieni ja suuntani ovat väärät. Tarraudun turhuuteen, hukutan ikuisuuden kaipuuni hankkimalla katoavaista. Murehdin turhia, kun pitäisi luottaa. Tuhoan maailmaani, jota minut kutsuttiin varjelemaan. Rikon ihmissuhteitani, joita minun piti rakentaa. Etsin omaa hyvääni, kun lähimmäisen piti olla mielessäni ensimmäisenä. 

Ehkä vasta kun törmään päättyvä tie -aitaan, ja olen törmäyksestäni kipeä ja kurja, alan ymmärtää, etten ollutkaan valinnut oikein. Että oikea reitti kulkikin tuossa eikä tässä. Ja sitten käännyn, etsin uuden reitin ja rukoilen Kristusta näyttämään minulle valoa.

Matkalla

Päivän sana -teksti julkaistu Turun Sanomissa 20.2.2012


Ole minulle kallio, jonka suojaan saan paeta,
vuorilinna, johon minut pelastat.

Ps. 31:3

Tällä viikolla olemme matkalla, vaeltamassa. Paaston alkuun on vain muutama päivä. Ajattelen, että paasto on palaamista Kristuksen lähelle. Aikaa, jolloin meitä erityisellä tavalla kutsutaan palaamaan armon ja anteeksiannon lähelle. Aikaa, jolloin meitä muistutetaan missä meidän on parasta olla. Aikaa, jolloin meidän itse on raivattava tietä takaisin Jumalan luo. Mieleen nousee tuttu kuva Tuhlaajapojasta, joka harhailtuaan, eksyttyäänkin, vaeltaa epäröiden takaisin kotia kohti. Peläten reaktiota, joka odottaa, kun liian kauas eksynyt palaa takaisin. Mitä on vastassa?  

Avoin syli.

Kun me ihmiset vaellamme, harhaankin, on yksi joka pysyy. Jumala on. Psalminlaulajan kanssa huudamme hänelle: Ole minulle, pysy, älä pakene minulta. Anna turvapaikka, johon voin aina palata. Sulje suojaan, älä päästä minua turvattomille poluille.

Itsenäisyys

Kovin usein saan itseni kiinni toivottamasta hyvän itsenäisyyspäivän sijasta hyvää itsepäisyyspäivää. Tänä vuonna heräsin miettimään mikä on syynä tähän muka vitsikkääseen lausahdukseen. Miksen voi toivottaa itsenäisyyspäivää kunnolla, ilman puolipakkoa vitsailuun?

Johtuuko se siitä, että itsenäisyyspäivän sisältö ei minullekaan ole aivan selviö. Vaikka olen kiitollinen menneille sukupolville taisteluistaan itsenäisen valtion säilyttämiseksi, talvisodan muistelu ja itsenäisyyden korostaminen eräänlaisesta sotilaallisesta paatoksesta käsin ei sytytä minua. Kaipaan päivään muutakin. Mutta mitä se sitten olisi?

Sunnuntaina käänsin kesken ohjelman ykköselle, kun Nyberg haastatteli Tasavallan presidenttiä. Ja silloin, sitä kuunnellessa minussa heräsi ylpeys. Ylpeys siitä, että maamme on niin hieno, että täällä nainen voi nousta presidentiksi. Ylpeys siitä, että maassamme kaikilla on tasavertainen mahdollisuus kouluttautua ja pyrkiä elämässään sille paikalle josta haaveilee. Ylpeys siitä, että (vieläkin) maassamme löytyy tahtoa huolehtia niistä, joille elämässä ei anneta parhaita lähtökohtia. Ylpeys siitä, että olemme kansainvälisesti sellaisessa asemassa, että voimme vaikuttaa myös muiden maiden ja kansojen käsityksiin hyvinvoinnista, tasa-arvosta ja huolenpidosta.

Tällaisesta Suomesta minä olen ylpeä. Tällaista Suomea haluan olla rakentamassa. Tällaista Suomea haluan tänään juhlia. Hyvää itsenäisyyspäivää!

Marraskuusta selvittiin

Maanantaina alettiin harjoitella kuorossa joululauluja. Kauneimpia varten tietenkin. Ja mukana vihossa on jälleen yksi mielestäni parhaimmista joululauluista, koskettavan kaunis Taivas sylissäni. Se on kirjoitettu Marian kehtolauluksi pienelle Jeesus-lapselle. Äärettömän kaunis melodia, ihanat sanat. Silmiin nousee kyyneleet joka kerta kun sitä laulan. Lauluun tiivistyy niin hienosti äidin tunteet pientä lastaan kohtaan, ja tietenkin se salaisuus mikä Jeesuksen syntymään sisältyy.

Niin no se mistä minun piti kirjoittaa, oli että on ihanaa kun joulukuu on alkanut. Pitkä, pimeä marraskuu on kärsitty ja vaikkei lunta ole maassa, on joulukuussa kuitenkin enemmän valoa. Koska on mitä odottaa.. On mitä valmistella.

Sain paketoida jo ensimmäisiä joululahjoja, ja kassissa odottaa paketoimista vielä monen monta. Ja joitakin on vielä hankkimattakin. Onko parempaa kuin suunnitella ja miettiä mitä antaa kellekin lahjaksi, ja hykerrellä itsekseen kaupoissa kun miettii miltä saaja näyttää avatessaan pakettiaan.

Lahjan antamisessa ja saamisessa on hurjan paljon tunteita pelissä. Onnistumisen iloa, yllätyksen tunnetta, rakastetuksi tuntemista. Mahdollisuus tietenkin myös epäonnistumisen tunteeseen, pettymykseen.

Vaikka tunnustan, että minulle lahjat ovat todella tärkeitä, antaminen ja saaminen, on joulun odotuksessa jotakin suurempaa. Lahja, joka meille on annettu, kerran ja joka joulu uudestaan. Ikuisen rakkauden lahja.

"Olet toisten kaltainen? Lapsi lupauksien? Tuotko lapseni, nyt toivon maailmaan? Olet aarre sydänten, miten sinut suojelen? Helmassani kantaa itse taivastako saan?"

Sylin Jumala

Meidän Jumalamme on sylin Jumala.
Jo opiskeluaikana ymmärsin tämän erityisellä tavalla kun hepreaa opiskellessa selvisi, että Jumalan rakkautta kuvaavan armo -sanan heprealainen juuri on sana joka tarkoittaa kohtua. Jumalan rakkaus on kohturakkautta, sisälleen sulkevaa, hoitavaa, uutta synnyttävää rakkautta.

Erityisellä tavalla se, että Jumalamme on sylin Jumala, tulee todeksi kastehetkessä, jossa luetaan evankeliumi Jeesuksesta, joka ottaa lapset syliinsä. Ja miten tämä evankeliumin kertomuksen tilanne tulee todeksi siinä hetkessä kun kasteessa Jumala sulkee syliinsä lapsen ja lupaa siunauksensa ja huolenpitonsa tälle koko elämän ajaksi.

Me ihmiset olemme Raamatun mukaan Jumalan kuvia. Suurin lahja, jonka Jumala on antanut meille annettavaksi muille on sylin lahja. Se, että voimme sulkea toisen ihmisen syliimme, halaukseemme, tarjota turvaa, lohdutusta ja rakkautta. Ja koska olemme Jumalan kuvia on Jumalamme oltava sylin Jumala.

Jumala tietää kyllä, että osaamme käyttää lahjaamme väärin; emme tarjoa syliämme vaikka näemme sitä tarvittavan, tai käytämme käsiämme turvan sijasta väkivaltaan.

Onneksi virheensä ymmärtävälle on luvattu sylin avoimuus. Jumalan syli on yhtä avoin kuin oli isän syli Tuhlaajapojalle, joka virheensä ymmärrettyään palasi takaisin. Avoimeen syliin.

Kirjoittamisen vaikeudesta

Miten hankalaa se sitten kuitenkin on. Vaikka kieli minulle elää monella tapaa kirjoitettuna paremmin kuin puhuttuna. Nautin hyvin kirjoitetusta tekstistä. Pidän kirjoittamisesta.

Mutta kun tulee se hetki, kun saarna pitäisi saada paperille, nousee eteen näkymätön, mutta lähes läpäisemätön muuri. Kurkkua kuristaa, vatsaa nipistää ja aivot huutaa vastalauseita ja hätähuutoa. Gradun kirjoittaminen oli kamala prosessi. Joka päivä, hirveä valkoinen arkki koneella, joka odotti sormien toimintaa, ajattelun hiomista, sanojen, virkkeiden synnyttämistä.

Ja nyt ensimmäistä blogia aloittaessa (jonka piti olla aivan toisesta aiheesta), jumittaa aivoni jälleen. Jumittavat vain ja pelkäävät sitä hetkeä, jolloin ensimmäiset kirjaimet ruudulle välähtävät, ensimmäiset sanat määrittelevät syntyvän lauseen muodon, ensimmäinen lause sen, minne tekstini lähtee kulkemaan. Ihan kuin pelkäisin sen karkaavan jonnekin, jonne en itse pysty sitä seuraamaan...