tiistai 27. marraskuuta 2012

Kiukkukaksoset



Olemme tyttäreni kanssa kiukustuessamme täysin samanlaiset. Yhdestäkin ennaltamääräämättömästä sanasta voivat kiukkukierrokset nousta nollasta sataantuhanteen muutamissa sekunneissa. Seuraa kovaäänistä huutoa, raivoa, joskus riehumista. Kun on tarpeeksi riehuttu, kiukku puhallettu ulos, kaikki on taas hyvin ja aihekin useimmiten unohtunut. Myrskyn jälkeen on poutasää, lauloi Kari Tapio. Mahtoiko tuntea jonkun samankaltaisen.

Haastavaa tietenkin on kun perheeseen sattuu kaksi tällaista höyrypäätä. On nimittäin aikoja, jolloin hän, jonka kuuluisi olla kärsivällinen ja käyttäytyä aikuismaisesti, ei onnistu vaan kiukkukaksonen tartuttaa kiukkunsa ja yhtäkkiä talossa riehuu kaksi raivopäätä. Yhtälö ei ole kovin mukava kanssa-asukeille. Varsinkaan näille kyseisille, jotka kuuluvat kiukkulajiin ”ai-mikä-kiukku-eihän-tässä-nyt-mitään-voinhan-minä-vaikka-mennä-vähäksi-aikaa-viereiseen-huoneeseen-mököttämään”. He kun tuijottavat raivopäisiä naisia silmät pyöreinä ja toivovat olevansa jossakin muualla.

Jotakin kummaa on myös siinä, että tämän kiukkukaksosen kiukkuaminen on sellaista, jota ei kovin helposti voi sivusta tyynesti seurata. Jos pienempi lapseni joskus kiukkuaakin, osaan ottaa hänen tunteenpurkauksensa hermostumatta ja tyynesti; ”Jahas sinua nyt vähän harmittaa” mentaliteetilla. Mutta kun tyttäreni alkaa itkeä, huutaa ja riehua hänen kiukkunsa koskettaa kipeästi siihen arkaan hermosäikeeseen, joka vie suoraan kokemukseen huonosta äitiydestä, riittämättömyydestä, kuten: ”tämän kaiken täytyy johtua siitä, etten aikanaan jaksanut käyttää niitä kestovaippoja”. Ja kun tätä kokemuksen allasta häiritään, on talo kohta täynnä itkeviä ja huutavia naisia. (Niin meitä on vain kaksi, mutta me todella riitämme täyttämään talon.)

Olen tullut nyt kuitenkin sen tosiasian eteen, etten voi muuta kuin hyväksyä sen, että tällaisia me olemme, minä ja tyttäreni. Koska kiukun kieltäminen johtaa vain suurempiin purkauksiin. Joten silmästä silmään kiukkua katsomaan ja anteeksipyynnöt ja jälkihalit arvoon arvaamattomaan! Voi, sääliksi käy noita rauhallisia miehiämme...
”Äiti, oletko sä nyt iloinen vai mörkö?”

keskiviikko 14. marraskuuta 2012

Heikkoudesta

Pappilan ovi käy ja sisään tulee vainajan omainen. Ihminen surun kanssa. Ovi sulkeutuu, istumme. Ihminen surun kanssa huokaisee, odottaa kysymyksiäni ja alkaa itkeä. Kohtaamisen jälkeen hän nousee tekee lähtöä, ryhdistäytyy ja kerää voimansa, avaa oven ulkomaailmaan, jossa ei ole tilaa itkulle.

Kuka asettaa nämä rajat meidän maailmaamme? Että pitäisi olla vahva. Että pitäisi olla virheetön. Että pitäisi näyttää kauniilta, voimakkaalta ja terveeltä. Suru, sairaus, heikkous ja keskeneräisyys piilossa, poissa silmistä. Sanotaan, että me ihmiset olemme peilejä toisillemme, mutta jos ne peilit pakotetaan vääristämään, näyttämään kuvaa, joka ei ole totta. Millaiseksi maailma silloin muuttuu?

Ymmärrän, ettei meidän sisimpämme kuulu joka hetkeen ja joka paikkaan ja ettei tunteidemme voi antaa myllertää miten sattuu kaikissa tilanteissa. Mutta saammeko olla totta? Saammeko tulla nähdyiksi? Saammeko sanoa: olen sairas, olen epävarma, olen surullinen, väsynyt.

Saammeko sanoa oman itsemme kuullen, tällainen olen, tältä minusta tänään tuntuu. Osaammeko kuulla kun meille sanotaan tällainen olen, tältä minusta tänään tuntuu. Saanko olla aito? Pystytkö olemaan aito minulle?