tiistai 27. marraskuuta 2012

Kiukkukaksoset



Olemme tyttäreni kanssa kiukustuessamme täysin samanlaiset. Yhdestäkin ennaltamääräämättömästä sanasta voivat kiukkukierrokset nousta nollasta sataantuhanteen muutamissa sekunneissa. Seuraa kovaäänistä huutoa, raivoa, joskus riehumista. Kun on tarpeeksi riehuttu, kiukku puhallettu ulos, kaikki on taas hyvin ja aihekin useimmiten unohtunut. Myrskyn jälkeen on poutasää, lauloi Kari Tapio. Mahtoiko tuntea jonkun samankaltaisen.

Haastavaa tietenkin on kun perheeseen sattuu kaksi tällaista höyrypäätä. On nimittäin aikoja, jolloin hän, jonka kuuluisi olla kärsivällinen ja käyttäytyä aikuismaisesti, ei onnistu vaan kiukkukaksonen tartuttaa kiukkunsa ja yhtäkkiä talossa riehuu kaksi raivopäätä. Yhtälö ei ole kovin mukava kanssa-asukeille. Varsinkaan näille kyseisille, jotka kuuluvat kiukkulajiin ”ai-mikä-kiukku-eihän-tässä-nyt-mitään-voinhan-minä-vaikka-mennä-vähäksi-aikaa-viereiseen-huoneeseen-mököttämään”. He kun tuijottavat raivopäisiä naisia silmät pyöreinä ja toivovat olevansa jossakin muualla.

Jotakin kummaa on myös siinä, että tämän kiukkukaksosen kiukkuaminen on sellaista, jota ei kovin helposti voi sivusta tyynesti seurata. Jos pienempi lapseni joskus kiukkuaakin, osaan ottaa hänen tunteenpurkauksensa hermostumatta ja tyynesti; ”Jahas sinua nyt vähän harmittaa” mentaliteetilla. Mutta kun tyttäreni alkaa itkeä, huutaa ja riehua hänen kiukkunsa koskettaa kipeästi siihen arkaan hermosäikeeseen, joka vie suoraan kokemukseen huonosta äitiydestä, riittämättömyydestä, kuten: ”tämän kaiken täytyy johtua siitä, etten aikanaan jaksanut käyttää niitä kestovaippoja”. Ja kun tätä kokemuksen allasta häiritään, on talo kohta täynnä itkeviä ja huutavia naisia. (Niin meitä on vain kaksi, mutta me todella riitämme täyttämään talon.)

Olen tullut nyt kuitenkin sen tosiasian eteen, etten voi muuta kuin hyväksyä sen, että tällaisia me olemme, minä ja tyttäreni. Koska kiukun kieltäminen johtaa vain suurempiin purkauksiin. Joten silmästä silmään kiukkua katsomaan ja anteeksipyynnöt ja jälkihalit arvoon arvaamattomaan! Voi, sääliksi käy noita rauhallisia miehiämme...
”Äiti, oletko sä nyt iloinen vai mörkö?”

2 kommenttia:

  1. Tässä yksi samanlainen lisää. Vuosien mittaan olen oppinut, että kannattaa pienetkin harmit ilmaista heti, niin ettei harmivuoria pääse kertymään. Harmille on yleensä joku ihan hyvä syy, jolle voi tehdä jotain tavalla tai toisella.

    VastaaPoista
  2. Hmm... aivan kun tunnistaisin omaan elämään liittyen jotain näistä reaktiotavoista ;)

    VastaaPoista