Kiukkukaksoset

Olemme tyttäreni kanssa kiukustuessamme täysin samanlaiset. Yhdestäkin ennaltamääräämättömästä sanasta voivat kiukkukierrokset nousta nollasta sataantuhanteen muutamissa sekunneissa. Seuraa kovaäänistä huutoa, raivoa, joskus riehumista. Kun on tarpeeksi riehuttu, kiukku puhallettu ulos, kaikki on taas hyvin ja aihekin useimmiten unohtunut. Myrskyn jälkeen on poutasää, lauloi Kari Tapio. Mahtoiko tuntea jonkun samankaltaisen.

Haastavaa tietenkin on kun perheeseen sattuu kaksi tällaista höyrypäätä. On nimittäin aikoja, jolloin hän, jonka kuuluisi olla kärsivällinen ja käyttäytyä aikuismaisesti, ei onnistu vaan kiukkukaksonen tartuttaa kiukkunsa ja yhtäkkiä talossa riehuu kaksi raivopäätä. Yhtälö ei ole kovin mukava kanssa-asukeille. Varsinkaan näille kyseisille, jotka kuuluvat kiukkulajiin ”ai-mikä-kiukku-eihän-tässä-nyt-mitään-voinhan-minä-vaikka-mennä-vähäksi-aikaa-viereiseen-huoneeseen-mököttämään”. He kun tuijottavat raivopäisiä naisia silmät pyöreinä ja toivovat olevansa jossakin muualla.

Jotakin kummaa on myös siinä, että tämän kiukkukaksosen kiukkuaminen on sellaista, jota ei kovin helposti voi sivusta tyynesti seurata. Jos pienempi lapseni joskus kiukkuaakin, osaan ottaa hänen tunteenpurkauksensa hermostumatta ja tyynesti; ”Jahas sinua nyt vähän harmittaa” mentaliteetilla. Mutta kun tyttäreni alkaa itkeä, huutaa ja riehua hänen kiukkunsa koskettaa kipeästi siihen arkaan hermosäikeeseen, joka vie suoraan kokemukseen huonosta äitiydestä, riittämättömyydestä, kuten: ”tämän kaiken täytyy johtua siitä, etten aikanaan jaksanut käyttää niitä kestovaippoja”. Ja kun tätä kokemuksen allasta häiritään, on talo kohta täynnä itkeviä ja huutavia naisia. (Niin meitä on vain kaksi, mutta me todella riitämme täyttämään talon.)

Olen tullut nyt kuitenkin sen tosiasian eteen, etten voi muuta kuin hyväksyä sen, että tällaisia me olemme, minä ja tyttäreni. Koska kiukun kieltäminen johtaa vain suurempiin purkauksiin. Joten silmästä silmään kiukkua katsomaan ja anteeksipyynnöt ja jälkihalit arvoon arvaamattomaan! Voi, sääliksi käy noita rauhallisia miehiämme...

”Äiti, oletko sä nyt iloinen vai mörkö?”

Heikkoudesta

Pappilan ovi käy ja sisään tulee vainajan omainen. Ihminen surun kanssa. Ovi sulkeutuu, istumme. Ihminen surun kanssa huokaisee, odottaa kysymyksiäni ja alkaa itkeä. Kohtaamisen jälkeen hän nousee tekee lähtöä, ryhdistäytyy ja kerää voimansa, avaa oven ulkomaailmaan, jossa ei ole tilaa itkulle.

Kuka asettaa nämä rajat meidän maailmaamme? Että pitäisi olla vahva. Että pitäisi olla virheetön. Että pitäisi näyttää kauniilta, voimakkaalta ja terveeltä. Suru, sairaus, heikkous ja keskeneräisyys piilossa, poissa silmistä. Sanotaan, että me ihmiset olemme peilejä toisillemme, mutta jos ne peilit pakotetaan vääristämään, näyttämään kuvaa, joka ei ole totta. Millaiseksi maailma silloin muuttuu?

Ymmärrän, ettei meidän sisimpämme kuulu joka hetkeen ja joka paikkaan ja ettei tunteidemme voi antaa myllertää miten sattuu kaikissa tilanteissa. Mutta saammeko olla totta? Saammeko tulla nähdyiksi? Saammeko sanoa: olen sairas, olen epävarma, olen surullinen, väsynyt.

Saammeko sanoa oman itsemme kuullen, tällainen olen, tältä minusta tänään tuntuu. Osaammeko kuulla kun meille sanotaan tällainen olen, tältä minusta tänään tuntuu. Saanko olla aito? Pystytkö olemaan aito minulle?

Follow what your hearts tell you!

Niin kirjoitti veli Stephen kun maaliskuussa kerroin ettemme oikein osanneet päättää olisiko liian vaikeaa lähteä Taizéhen kahden pienen lapsen kanssa. Sähköpostin saatuani varasin lentoliput. Käytännön asioista murehtiminen sai jäädä, kun sydämen kaipaukselle annettiin tilaa.

Siitähän Taizéssä paljolti on kysymys. Sydämen äänen kuuntelemisesta. Tilan antamisesta sille, että voisimme kuulla oman sydämemme, oman sisimpämme kysymyksiä, rukoilla Jumalan vastauksia niille.

Monen kysymyksen kanssa jälleen menin. Suurten ja pienempien. Kysymysten joiden kysymiselle ei yksinkertaisesti arjessani ole aikaa. Tai ehkä olisi, jos raivaisin sille ahkerammin tilaa. Mutta Taizén kukkulalla, kellojen soitettua kirkkoon, hiljaisuudessa ja hiljaisuudesta nousevien laulujen soidessa nuo kysymykset alkoivat tulla esiin, osa raivoten, osa nöyrästi tietä etsien. 

On hurjaa, miten rukouksen hiljaisuus muuttuukin melkoiseksi meteliksi, kun oman sisimmän kivut ja kiitokset ryntäävät tekemään itseään tiettäväksi Jumalalle. ”Kuule minut, näe minut, vastaa minulle!”

Kotiin palatessa ihmettelen, miksei tuollainen rukouksen tilan löytäminen olisi mahdollista myös täällä. Koneet kiinni, kynttilä palamaan, Raamattu ja laulu; sielu auki Jumalalle. Siinä minulle haastetta syyskuun Taizé -tapaamiseen asti. Seuraa sydämen ääntä.

Myrskyssä

Julkaistu Turun Sanomien Päivän sana -palstalla 24.2.2012

Armahda minua, Jumala, armahda minua,

sinuun minä turvaan.

Minä kätkeydyn siipiesi suojaan,

kunnes myrsky on ohitse.

Ps. 57:2

Millaisia myrskyjä elämäsi tielle on sattunut? Onko myrskynnyt jonkun

tärkeän ihmisen tähden? Oletko joutunut myrskytuulten pyöriteltäväksi

sairauden edessä? Oletko heitä, joilla myrskyt ovat suurimpia oman

pään sisässä, suljettujen ovien takana, kun ulospäin kaikki näyttää

kauniilta ja tyyneltä?

Ajattelen, että paastonaika on siitäkin tärkeää, että se antaa luvan

keskittyä siihen, mikä aiheuttaa elämässämme myrskyjä.  Pakottaa

meidät parantamaan tapojamme, joilla aiheutamme myrskyjä omassa

elämässämme ja lähimmäistemme elämässä.

Kaikenlaisiin myrskyihin vain yksi voi tuoda rauhan. ”Minä annan

teille rauhan” sanoi Kristus kerran. Sinunkin myrskysi keskelle.

Repun pakkaamista

Julkaistu Turun Sanomien Päivän Sana -palstalla torstaina 23.2.2012. Laitan tänne, vaikkei ihan ajankohtainen enää olekaan.

Auta meitä, Jumala, pelastajamme,

nimesi ja kunniasi tähden!
Pelasta meidät ja anna syntimme anteeksi
oman nimesi tähden!

Ps. 79:9

Mitä on syytä pakata matkalle mukaan? Mitä sellaista laittaa reppuun, joka auttaisi tällä 40 päivän mittaisella paastonajan vaelluksella?

Mitäs jos tyhjentäisitkin reppusi? Jos lähtisitkin ilman tarvikkeita? Ajatellen, että sen mitä tarvitset saat matkan varrella. Ja täynnä olevaa reppua ei voi täyttää enää enempää. Mutta tyhjään reppuun on helppo poimia ne aarteet, joita matkan varrella löydät.

Psalminlaulaja on sen oivaltanut. Emme me ihmiset voi mitään sellaista tehdä, että se Jumalalle riittäisi. Yksin armosta, yksin Kristuksen tähden me pelastumme. Tai kuten Taizén veli Roger on sen pukenut sanoiksi: ”Jopa sydämemme hiljaisuudessa Jeesus rukoilee puolestamme.”

Huuto

Tänä kevään olen ollut kovin vihainen Jumalalle. Olen itkenyt, mielessäni huutanutkin, soimannut ja kysynyt. Ennen kaikkea kysynyt. Miksi? Miksi sallit tämän? Miksi annoit tämän tapahtua?

Niin, lisättäköön, etten itseni puolesta, en oman elämäni puolesta. Vaan sen tähden mitä olen nähnyt ympärilläni. Mitä tuskaa olen saanut tietää toisten tuntevan. Liian suuria tuskia, minun mielestäni.

Tuskan edessä on voimaton olo. Haluaisi sanoa sellaista mikä auttaisi. Haluaisi tehdä jotakin, joka parantaisi. Haluaisi auttaa. Haluaisi, haluaisi ottaa pois tuskan, palauttaa ajan ja pyyhkiä pois tapahtuman, joka on tehnyt silmien edessä olevan ihmisen elämästä torson.

Minä en ole paljoa osannut. Yrittänyt olen. Kuunnella, sanoa, koskettaa ja rukoilla. Ja rukoilla. Ja rukoilla.
Ja olen ollut vihainen.

Jobin viha pelotti hänen ystäviään. Ja myönnän että minun vihani pelottaa minua itseänikin. Mietin, mitä vielä kestän, ennen kuin vihani kasvaa liian suureksi.

Jumalan vastaus Jobille, ja hänen ystävilleen, kertoi kaiken. Ei ole mitään niin suurta ettei hän siihen pystyisi vastaamaan. Ei ole niin suurta kysymystä, ettei Häneltä sitä voisi kysyä. Ei niin suurta tunnetta, etteikö hän sitä pystyisi kantamaan.

Vielä minä siis uskallan huutaa.

Ja rukoilla, että jonakin pävänä jälleen ymmärrän Hänen teitään.

Oven takana

Päivän sana -teksti, julkaistu Turun sanomissa tuhkakeskiviikkona 22.2.2012

Jeesus sanoi:
    "Kilvoitelkaa päästäksenne sisään ahtaasta ovesta. Minä sanon teille: monet yrittävät mennä sisään mutta eivät siihen kykene. Luuk. 13:24

Kun edessä on itseltä suljettu ovi, on pohdinnan paikka. Me kun olemme niin tottuneet siihen, että ovet suorastaan liukuvat edestämme auki. Tai jos eivät liu’u, niin onhan niissä kahvat, joista vetää, vaikka voimaakin vähän käyttää. Mutta kun eteen tuleekin ovi, joka ei liu’u, joka ei kahvasta aukene, ei summerin soitolla loksahda auki tai koputtamisen jälkeenkään avaudu, on olo todella ulossuljettu.

Joskus meille on osoitettava suljettu ovi, että ymmärrämme hetkeksi pysähtyä miettimään. Miettimään elämäämme, katsomaan kulkuamme, taaksejäänyttä matkaa. Sitä on katumus. Oman keskeneräisyyden ymmärtämistä. Oman vajavaisuuden havaitsemista. Sitä että oivaltaa, kuinka riippuvaisia olemme Kristuksen armosta, rakkaudesta.

Kun hetken seisomme sen oven luona, katuen, itseämme tutkien; voimme huomata ettei sitä ovea sulkenutkaan Kristus, vaan me itse. Ja häneen turvautuen, anteeksiantoa pyytäen, saamme luottaa oven taas avautuvan Kristuksen ristinkuoleman tähden.