Pappilan ovi käy ja sisään tulee vainajan omainen. Ihminen surun kanssa. Ovi sulkeutuu, istumme. Ihminen surun kanssa huokaisee, odottaa kysymyksiäni ja alkaa itkeä. Kohtaamisen jälkeen hän nousee tekee lähtöä, ryhdistäytyy ja kerää voimansa, avaa oven ulkomaailmaan, jossa ei ole tilaa itkulle.
Kuka asettaa nämä rajat meidän maailmaamme? Että pitäisi olla vahva. Että pitäisi olla virheetön. Että pitäisi näyttää kauniilta, voimakkaalta ja terveeltä. Suru, sairaus, heikkous ja keskeneräisyys piilossa, poissa silmistä. Sanotaan, että me ihmiset olemme peilejä toisillemme, mutta jos ne peilit pakotetaan vääristämään, näyttämään kuvaa, joka ei ole totta. Millaiseksi maailma silloin muuttuu?
Ymmärrän, ettei meidän sisimpämme kuulu joka hetkeen ja joka paikkaan ja ettei tunteidemme voi antaa myllertää miten sattuu kaikissa tilanteissa. Mutta saammeko olla totta? Saammeko tulla nähdyiksi? Saammeko sanoa: olen sairas, olen epävarma, olen surullinen, väsynyt.
Saammeko sanoa oman itsemme kuullen, tällainen olen, tältä minusta tänään tuntuu. Osaammeko kuulla kun meille sanotaan tällainen olen, tältä minusta tänään tuntuu. Saanko olla aito? Pystytkö olemaan aito minulle?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti