Maanantaina alettiin harjoitella kuorossa joululauluja. Kauneimpia varten tietenkin. Ja mukana vihossa on jälleen yksi mielestäni parhaimmista joululauluista, koskettavan kaunis Taivas sylissäni. Se on kirjoitettu Marian kehtolauluksi pienelle Jeesus-lapselle. Äärettömän kaunis melodia, ihanat sanat. Silmiin nousee kyyneleet joka kerta kun sitä laulan. Lauluun tiivistyy niin hienosti äidin tunteet pientä lastaan kohtaan, ja tietenkin se salaisuus mikä Jeesuksen syntymään sisältyy.
Niin no se mistä minun piti kirjoittaa, oli että on ihanaa kun joulukuu on alkanut. Pitkä, pimeä marraskuu on kärsitty ja vaikkei lunta ole maassa, on joulukuussa kuitenkin enemmän valoa. Koska on mitä odottaa.. On mitä valmistella.
Sain paketoida jo ensimmäisiä joululahjoja, ja kassissa odottaa paketoimista vielä monen monta. Ja joitakin on vielä hankkimattakin. Onko parempaa kuin suunnitella ja miettiä mitä antaa kellekin lahjaksi, ja hykerrellä itsekseen kaupoissa kun miettii miltä saaja näyttää avatessaan pakettiaan.
Lahjan antamisessa ja saamisessa on hurjan paljon tunteita pelissä. Onnistumisen iloa, yllätyksen tunnetta, rakastetuksi tuntemista. Mahdollisuus tietenkin myös epäonnistumisen tunteeseen, pettymykseen.
Vaikka tunnustan, että minulle lahjat ovat todella tärkeitä, antaminen ja saaminen, on joulun odotuksessa jotakin suurempaa. Lahja, joka meille on annettu, kerran ja joka joulu uudestaan. Ikuisen rakkauden lahja.
"Olet toisten kaltainen? Lapsi lupauksien? Tuotko lapseni, nyt toivon maailmaan? Olet aarre sydänten, miten sinut suojelen? Helmassani kantaa itse taivastako saan?"
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti