Niin kirjoitti veli Stephen kun maaliskuussa kerroin ettemme oikein osanneet päättää olisiko liian vaikeaa lähteä Taizéhen kahden pienen lapsen kanssa. Sähköpostin saatuani varasin lentoliput. Käytännön asioista murehtiminen sai jäädä, kun sydämen kaipaukselle annettiin tilaa.
Siitähän Taizéssä paljolti on kysymys. Sydämen äänen kuuntelemisesta. Tilan antamisesta sille, että voisimme kuulla oman sydämemme, oman sisimpämme kysymyksiä, rukoilla Jumalan vastauksia niille.
Monen kysymyksen kanssa jälleen menin. Suurten ja pienempien. Kysymysten joiden kysymiselle ei yksinkertaisesti arjessani ole aikaa. Tai ehkä olisi, jos raivaisin sille ahkerammin tilaa. Mutta Taizén kukkulalla, kellojen soitettua kirkkoon, hiljaisuudessa ja hiljaisuudesta nousevien laulujen soidessa nuo kysymykset alkoivat tulla esiin, osa raivoten, osa nöyrästi tietä etsien.
On hurjaa, miten rukouksen hiljaisuus muuttuukin melkoiseksi meteliksi, kun oman sisimmän kivut ja kiitokset ryntäävät tekemään itseään tiettäväksi Jumalalle. ”Kuule minut, näe minut, vastaa minulle!”
Kotiin palatessa ihmettelen, miksei tuollainen rukouksen tilan löytäminen olisi mahdollista myös täällä. Koneet kiinni, kynttilä palamaan, Raamattu ja laulu; sielu auki Jumalalle. Siinä minulle haastetta syyskuun Taizé -tapaamiseen asti. Seuraa sydämen ääntä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti