Tänä kevään olen ollut kovin vihainen Jumalalle. Olen itkenyt, mielessäni huutanutkin, soimannut ja kysynyt. Ennen kaikkea kysynyt. Miksi? Miksi sallit tämän? Miksi annoit tämän tapahtua?
Niin, lisättäköön, etten itseni puolesta, en oman elämäni puolesta. Vaan sen tähden mitä olen nähnyt ympärilläni. Mitä tuskaa olen saanut tietää toisten tuntevan. Liian suuria tuskia, minun mielestäni.
Tuskan edessä on voimaton olo. Haluaisi sanoa sellaista mikä auttaisi. Haluaisi tehdä jotakin, joka parantaisi. Haluaisi auttaa. Haluaisi, haluaisi ottaa pois tuskan, palauttaa ajan ja pyyhkiä pois tapahtuman, joka on tehnyt silmien edessä olevan ihmisen elämästä torson.
Minä en ole paljoa osannut. Yrittänyt olen. Kuunnella, sanoa, koskettaa ja rukoilla. Ja rukoilla. Ja rukoilla.
Ja olen ollut vihainen.
Jobin viha pelotti hänen ystäviään. Ja myönnän että minun vihani pelottaa minua itseänikin. Mietin, mitä vielä kestän, ennen kuin vihani kasvaa liian suureksi.
Jumalan vastaus Jobille, ja hänen ystävilleen, kertoi kaiken. Ei ole mitään niin suurta ettei hän siihen pystyisi vastaamaan. Ei ole niin suurta kysymystä, ettei Häneltä sitä voisi kysyä. Ei niin suurta tunnetta, etteikö hän sitä pystyisi kantamaan.
Vielä minä siis uskallan huutaa.
Ja rukoilla, että jonakin pävänä jälleen ymmärrän Hänen teitään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti